Nimi
Osoite
Puhelin
Sähköposti
30.10.2010
PERUSPALVELUMINISTERI PAULA RISIKKO
paula.risikko@eduskunta.fi
TOIMEENTULOTUEN SAAJIEN ASEMA SUOMESSA 2010
Olen sekä yksityisenä kansalaisena että työni puolesta seurannut huolestuneena toimeentulotuensaajien aseman heikkenemistä Suomessa 1990-luvulta lähtien. Tämän kirjeen tarkoituksena on yhdeltä osaltaan esittää vaatimus lakisääteisen perustoimeentulotuen määrän muuttamisesta asiakkaiden menoja vastaavaksi jo tällä hallintokaudella. Sen pääasiallinen tarkoitus on kuitenkin kiinnittää ministeriön huomio tuen rakenteiden paikalliseen korjaamiseen. Lainsäädäntö antaa tähän mahdollisuuden siten, ettei toimeentulotuki- tai muun lain rajoja rikota. Toivon sosiaali- ja terveysministeriön suhtautuvan vakavasti kyseisiin asioihin, sillä suuressa osassa kuntia tehdään tukipäätöksiä asiakkaiden vahingoksi vaikka lain tarkoituksena on köyhyyden ja syrjäytymisen estäminen.
Vuonna 1998 voimaantullutta toimeentulotukilakia on uudistettu useampaan otteeseen sen voimaantulosta lähtien. Lain tarkoituksena on ollut taata sen saajalle mahdollisuudet riittävään elintasoon ja ihmisarvoiseen elämään. Nykyinen sosiaalihuolto ei kuitenkaan enää ole yksilökohtaista eikä tarpeenmukaista. Jos elämä ei suju vaatimusten mukaan, joutuvat toimeentulotuen saajiksi joutuneet riippuvaiseksi yhteiskunnan taloudellisista arvojärjestelmistä. Hyvinvoinnin, tai sen puutteen, määräävät ne yksilön käytettävissä olevat resurssit, joilla hän voi kontrolloida ja tietoisesti ohjata elämisensä laatua. Resursseihin kuuluivat muun muassa käytettävissä olevat tulot ja omaisuus, fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, sosiaaliset suhteet ja turvallisuus.
Perustuslaista esitettyjen tulkintojen mukaan perus- ja vähimmäisturvan on taattava sosiaalisesti hyväksyttävä elintaso, joka ei poikkea liiaksi väestön keskimääräisestä elintasosta. Tulkintojen mukaan perustuslain antamat oikeudet ovat pysyviä, joten alempi lainsäädäntö ei voi suoraan poistaa perustuslain oikeuksia. Nykyinen toimeentulotukilaki on perustuslain hengen vastainen vaikka se nimellisesti täyttää lain kirjaimen. Tilastokeskuksen mukaan palkansaajien keskiansiot vuoden 2009 kesäkuussa olivat 2940€. Vahvistettu toimeentulotuki mm. yksineläjän kohdalla on siitä vain 14,2%. Tämä ero kertoo, etteivät toimeentulotuen saajien asiat lakisääteisestä toimeentulotuesta huolimatta ole kunnossa, joten tilannetta tulee tasoittaa lisäämällä kuntien harkinnanvaraisia etuuksia etenkin pitkäaikaisten toimeentulotuen saajien kohdalla. Asiakkaiden tilanteita ei tule ratkaista kaavamaisesti, vaan kuntien tulee sallia harkinnanvaraisen toimeentulotuen käyttö nykyistä huomattavasti laajemmassa mittakaavassa. Tarkoituksena on ollut että sosiaalihuollossa on luodaan nykyistä paremmat mahdollisuudet tukea ihmisiä elämänkaaren eri vaiheissa heidän omissa arkiympäristöissään. Auttaminen arkiympäristössä sisältää myös mahdollisuuden lähiyhteisön kytkeytymisestä paremmin osaksi tukijärjestelmiä.
Nykyisin automaattisesti toimiva resurssipainotteinen hyvinvointikäsitys on lähes täydellisesti korvannut tarveperusteisen käsityksen johon kuuluvat em. käytettävissä olevat tulot, omaisuus, fyysinen ja psyykkinen toimintakyky, sosiaaliset suhteet ja turvallisuus. Asiakkaiden tilanteet eivät ole useinkaan yksiselitteisesti ratkaistavissa. Esim. kuntien asettamissa vuokranormeissa ei oteta riittävässä määrin huomioon yksilökohtaista tai todelliseen tarpeeseen perustuvaa asumista ja ohjeistuksista on tullut pelkkä automaatti jossa harkinta tehdään aina alaspäin eikä asiakasta kuunnella päätöksenteossa. Pelkkä toimeentulon varassa eläminen on saajalleen niin rankka kokemus, ettei koko elämän uusiksi asettaminen ole henkilöiden elämänhallinnan kannalta tarkoituksenmukaista eikä inhimillisesti katsoen oikein. Myöskään sosiaalisten suhteiden merkitystä ei olemassa olevassa elinympäristössä tule mitätöidä. Sosiaaliturvan heikentyminen katkoo yhteisösiteet joiden uudelleen solminen on äärimmäisen vaikeata. Tällä hetkellä kuntapolitiikka estää inhimillisen toimijuuden, jonka mukaan ihmisillä tulee olla vapaus omaa elämäänsä koskevien valintojen tekemiseen huolimatta siitä onko hän sosiaalihuollon asiakas vai ei. Kunnalliset ohjeet voivat koskea myös lain sallimien väljien säännösten tulkintaa. Vuokrien kohtuullistamismenettelyn automaattinen käyttö johtaa alueiden asukasrakenteen yksipuolistumiseen ja siten lisää syrjäytymisuhkaa. Liiallinen kohtuullistaminen aiheuttaa ongelmien kasautumisen tiettyihin lähiöihin ja johtaa sosiaalisen vuokra-asumisen leimautumiseen.
Vielä 1990-luvulla kunnat hyväksyivät vuokramenoja toimeentulotukeen oikeuttavina menoina hyvin joustavasti, yli 70 prosenttia kunnista hyväksyi suoraan todelliset vuokramenot. Toimeentulotukilaki on laadittu tarkoituksella väljäksi jotta sen soveltamiseen on mahdollisuuksia. Soveltaminen on kuitenkin kääntynyt asiakaslähtöisyydestä kuntien eduksi siten, että soveltamista tapahtuu lähinnä niissä tilanteissa kun se on kunnan menojen pienentämiseksi mahdollista. Vuonna 2009 enää alle viidennes kunnista ja kuntayhtymistä lähtee vuokramenoja huomioidessaan siitä, että menot otetaan huomioon todellisen suuruisina. Yli 80 prosentissa kunnista ja kuntayhtymistä vuokramenoja ei enää hyväksytä todellisen suuruisina.
”Eduskunnan apulaisoikeusasiamies jo 27 päivänä kesäkuuta 1995 oman aloitteen perusteella antanut päätöksen kuntien viranhaltijoiden antamien toimeentulotuen myöntämisperusteita koskevien soveltamisohjeiden lainmukaisuudesta. Hän on katsonut että kunnalliset soveltamisohjeet saattavat estää yhdenvertaisuuden toteutumista. Tuen saamisen edellytykset on aina harkittava tapauskohtaisesti.
Apulaisoikeusasiamies kiinnitti erityisesti huomiota siihen, ”että ei ole lain mukaista sulkea joitakin ryhmiä tuen ulkopuolelle tai asettaa tuen saamiselle erityisiä ehtoja. Kun kyseessä on subjektiivinen oikeus toimeentulotukeen, ei ilman lainsäädäntöä voida rajoittaa ajallisesti tai ryhmäkohtaisesti toimeentulotuen soveltamisalaa. Toimeentulotuen tasoa sinänsä voitiin hänen mielestään pitää riittävänä. Toimeentulotuen harkinnanvaraisella osuudella katettaisiin edelleen tarvittaessa asumismenot siltä osin kuin niitä ei ole katettu asumistuella ja toimeentulotuen perusosalla.” Kunnat eivät huomioi apulaisoikeusasiamiehen lausuntoa lainkaan päätöksissään vaan pakkomuutattavat asukkaita omien riittämättömästi laadittujen budjettiensa nojalla.
Ne eivät asiakkaan kannalta riittävässä määrin noudata myöskään (perusturva 2/2001) annettua lakia ennaltaehkäisevän- ja harkinnanvaraisen tuen lisäämisestä, eivätkä sosiaali- ja terveysministeriön opasta 2007,65 jossa todetaan mm. ”Toimeentulotukilaki ei aseta ylärajaa harkinnanvaraiselle toimeentulotuelle eikä sulje pois mitään menolajia”. Sosiaali- ja terveysministeriö (Toimeentulotuki 2007, 65) suosittelee myös huomioimaan perustoimeentulotuen asumismenot todellisen suuruisina. Kohtuullistaminen asumismenoissa näyttää olevan kunnan, ei asiakkaiden tarpeista lähtevää toimintaa. Vuokra-asuntojen hinnat ovat karanneet käsistä koko maassa eikä mikään paikkakunta tee siihen poikkeusta koska vuokrat nousevat keskimäärin 6-12 kuukautta aikaisemmin kuin asumistuet ja muut normitukset. Tällä hetkellä toimeentulotukiasiakkaita häädetään taloudellisin pakkotoimin kodeistaan. Elleivät he kunnan ohjeistuksen mukaan hakeudu pois asunnoistaan, joutuvat he maksamaan normin ylittävän vuokran muusta toimeentulotuestaan. Kaikki toimeentulotuen saajat eivät kuitenkaan jää pysyvästi toimeentulotuen varaan joten kyseinen menettely ei ole perusteltavaa miltään osin. Tällainen pakkotoimenpide rajoittaa myös ihmisten itsemääräämisoikeutta ja siihen tulee saada korjaus mitä pikimmin. Sanonta ”koti on koskematon” ei tämän päivän Suomessa päde toimeentulotuensaajaan.
Perusturvan riittämättömyyden vuoksi asiakkaat ovat joutuneet äärettömän suuriin vaikeuksiin eikä niitä tule enää lisätä minkäänlaisilla heihin kohdistuvilla pakkotoimenpiteillä. Asioihin tulee puuttua lainsäädännöllisesti jotta köyhyyden ja syrjäytymisen kierre saadaan katkaistua. Toimeentulotukilain ajatusmalli pohjautuu aikaan jolloin yhteiskuntaan soveltumattomia haluttiin rangaista ja opettaa pitämällä heitä äärimmäisessä köyhyydessä ns. kunnollisiin kansalaisiin verrattuna. Tänä päivänä kenenkään kohdalla kyse ei kuitenkaan enää ole halusta elää yhteiskunnan kustannuksella vaan silkasta olosuhteiden pakosta. Perustoimeentulotuki ei riitä enää elämiseen. Toimeentulotuki- tai muussakaan laissa ei mainita elannon hankintapaikkoina seurakuntien ruoka-apua eikä niissä myöskään ole mainintaa kirpputoreista joista toimeentulotuen saajan tulisi kuntien mukaan hankkia vaatteensa ja kodintarvikkeensa. Yhdenvertaisuutta ei ole se, että pitkäaikaista toimeentulotukea saavat erottaa tänä päivänä muusta väestöstä jo mm. vaatetuksen perusteella. Toimeentulotuki ei vaatehankintoihin riitä vaikka se siihen nimellisesti onkin budjetoitu.
Tiedän, että ministeriössä ollaan tietoisia vallitsevasta tilanteesta. Edellinen ohjeistus ”Toimeentulotuki 2007,65” on aivan tarkoituksella asiakkaille koituvan hyödyn osalta jätetty kunnissa huomioimatta. Toivonkin teidän sosiaali- ja terveysministerinä muistuttavan ja ohjeistavan uudelleen kuntien sosiaali- ja terveyslautakuntia vastuustaan kaikkinaisen hyvinvoinnin lisäämiseksi, sekä päivittämään toimeentulotuen soveltamisohjeitaan siten, että lainkäyttö ei enää ole vääryydentekoväline heikompiosaisia kohtaan, vaan että sen avulla todellisuudessa ehkäistään köyhyyttä ja syrjäytymistä. Ennaltaehkäisevän- ja harkinnanvaraisen toimeentulotuen lisäämisellä voidaan kohentaa monen tahtomattaan sosiaaliseen loukkuun jääneen asemaa.
Laatinut verovalmistelija Liisa Kärki
